Ammattiurheilija.

Kuulostaa mahtavalta työpaikalta ja ammatinvalinnalta. Junioriaikojen harrastuksesta ja unelmasta tuleekin se, mitä teet aikuisena työksesi. Mutta minkälainen on työnkuva tässä ammatissa? Kalliita autoja, hienoja asuntoja?

Saamme lukea mediasta aika ajoin tarinoita, joissa urheilija on noussut ryysyistä rikkauksiin kovalla työllä ja hirvittävällä sydämen palolla. Mutta missä ovat ne tarinat, joissa urheilija tekee kovaa työtä ja sydämessä roihuaa tulipalo, mutta ura on pitänyt lopettaa sen takia, koska niistä ryysyistä ei vaan ole ikinä noustu. Ovatko he epäonnistujia, joista ei kannata sen enempää pitää meteliä?

Tämä on ajatus, jota välillä joutuu itsekin pyöritellä. Olenko epäonnistunut urheilijana, jos en ole saavuttanut niitä tavoitteita ja unelmia, jotka olen aikoinani asettanut itselleni? Ja kuinka kauan annan itselleni aikaa saavuttaa nuo tavoitteet ja jahdata niitä unelmia? Koska vaikka kuinka haluaisi ja tekisi töitä oman kehittymisensä eteen, niin fakta on kuitenkin se, että laskut on maksettava ja ruokaa ostettava. Olen todennut, että Pyhällä Hengellä ei kauaa elä 😉 Mutta olen tullut tulokseen, että jos tälle retkelle on lähtenyt, on se eväskori kannettava kotiin saakka. Puolimatkaan ei jäädä. Tiimin kanssa on tehty päätös, että mihin saakka panostetaan täysillä, jonka jälkeen katsotaan, että jatkuuko retki vai vaihtuuko eväskori johonkin toiseen.

Eli loppujen lopuksi tässäkin asiassa raha ratkaisee. Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa tukijat ovat todella harvassa. Kun maajoukkueaika jää taakse ja pitäisi yrittää pärjätä omillaan ammattilaisena, saattaa pala nousta kurkkuun melko nopeasti. Uskon, että meidänkin maamme on täynnä tarinoita, joissa urheilija tasapainottelee arjessa ”normi”töiden ja lajin välillä. Treenata pitää, jos joskus haluaa menestyä, mutta kun kuntosalilla ei saa asua niin pakko on tehdä töitä, jotta on katto pään päällä. Toivoisin, että näitä tarinoita kerrottaisiin enemmän. Kerrottaisiin kylmiä faktoja siitä, että millaista on esimerkiksi liigatasolla pelaavan salibandypelaajan arki. Tai ampumahiihtäjän. Tai nyrkkeilijän. Ihmiset ymmärtäisivät, että mitä siellä urheilijan menestys- tai lopetustarinan takana on.

FB_IMG_1433529392974

Suuria tunteita

Lopuksi haluan nostaa hattua jokaikiselle urheilijalle, joka on tehnyt tai tekee töitä sen eteen, että pärjäisi maailman huipulla. Matematiikasta tiedämme, että vuoren huippu on ylöspäin kapeneva kuvio, joten sinne ei yksinkertaisesti mahdu kaikki ne, jotka sinne kiipeävät. Mutta jos meillä ei ole sinne kiipeäviä, emme olisi esimerkiksi kokeneet sitä uskomatonta hurmiota, joka syntyi Pikkuleijonien MM-kullan voitosta. Emme olisi kokeneet sitä raastavaa tunnetta, jonka koimme, kun Teppo Numminen kyynelehti Torinon olympialaisissa hävityn finaalin jälkeen.

Näiden tunteiden takia älä ikinä lyttää urheilijaa, joka yrittää sitä kuuluisaa parastaan. Urheilun on tarkoitus herättää meissä erilaisia tunteita, ja me urheilijat teemme kaikkemme, että onnistuisimme siinä. Osa herättää tunteita miljoonayleisön edessä, osa perheensä keskuudessa. Se ei silti tee yhdenkään urheilijan matkasta ja työstä arvotonta.

Do it for your people, do it for your pride. How are you ever gonna know if you never even try? Do it for your country, do it for your name. ’Cause there’s gonna be a day, when you’re standing in the hall of fame

 

-Annika